Päivä, kun hylkäsin kaikki meditointiohjeet

Nykyään puhutaan paljon meditoinnista ja rauhoittumisesta, rentoutumisesta, sisäisestä hyvinvoinnista.. mitä kaikkea siihen nyt kuuluukaan. En todennäköisesti osaa käyttää ihan oikeita sanoja, mutta vähät siitä.
Uskon, että ymmärrätte mitä mä tarkoitan!

Jossain vaiheessa mä aloin ajatella noita asioita paljon enemmän itsekin, kun huomasin niiden aikalailla puuttuvan mun omasta arjesta.

Tietyllä tavalla herkkänä, helposti stressaantuvana ja ahdistuvana ihmisenä mä koen, että tarvitsenkin kaikkea tuota erityisen paljon pysyäkseni balanssissa ja voidakseni hyvin.
Kun heräilin ensi kertaa näihin juttuihin ja aloin nähdä ympärilläni yhtäkkiä miljoonittain vinkkejä aamujoogaan, meditaatiohetkiin, mielen nollaukseen ja hiljentymiseen liittyen, hiipi mun mieleen pikkuhiljaa ahdistus tästä asiasta – mitäpä muutakaan.

Mitä kummaa, miksi mä sitten ahdistuin tästä ja päädyin enemmänkin välttelemään aihetta sitä mukaa, kun huomasin sen omasta arjestani uupuvan ja sitä erityisesti omasta mielestäni tarvitsevani?
Noh.. siksi, että mitä enemmän mä luin ja kuulin erilaisia tapoja ja metodeita kaikennäköiseen rauhoittumiseen ja meditoimiseen ja itsensä tässä kehittämiseen liittyen, sitä enemmän mä koin, etten vain pysty tuohon.

Latasin kaiken maailman apit ja kokeilin lukea erilaisia opuksia ja lukea ohjeita sekä toimia niiden mukaan. Ihan tosissani yritin.
Sitä mukaa mä kuitenkin vain tunsin yhä voimakkaammin, ettei mua ole tehty istumaan alas keskellä kirkasta päivää, sulkemaan silmiäni ja keskittymään syvään hengittelyyn. Mua ei ollut tehty mihinkään muuhunkaan noista.
Se tuntui pahimmalta ajatukselta I-KI-NÄ. Miten mä muka voisin rauhoittua, kun kaikki tuollainen vain ahdisti?
Ajattelin, että mussa täytyy olla jokin pahasti vialla, kun en vain pysty.
Oonko mä jo pilannut itseni niin, etten enää osaa rauhoittua? Tarkoittaako se sitä, että mä voin huonosti?

No, siihenpä se oikeastaan sitten jäikin. Ajattelin, että kyllähän tuota ilmankin pärjää, kun on tähänkin päivään asti pärjätty. Rauhoitun sitten vaikka nukkuessani tai Netflixiä katsellessani.
En mä osaa itseäni sen paremmin rauhoittaa.

Ei ole kauaakaan, kun poikaystäväni kanssa reissussa me varattiin kaksi erilaista tuntia: jooga ja meditaatiotunti.
Ajattelin, että tässä on mun tilaisuus. Ihana, rentouttava loma täydellisessä ympäristössä ja siihen kirsikaksi kakun päälle tällaiset tunnit. Nyt jos koskaan mä pääsisin kiinni tuohon meditaation suureen salaisuuteen.

Joogaa mä rakastin ja muistin taas, miksi olen siihen joka kerta tykästynyt sitä silloin tällöin testaillessani.
Meditaatio taas oli oma lukunsa.
Makasin selälläni salin keskellä hiljaisuudessa muiden, hiljaisten ihmisten ympäröimänä ja kuuntelin erilaisia rauhoittavia ääniä eri taajuuksilla.
Tajusin kyllä, miksi sen piti rentouttaa. En kuitenkaan rentoutunut lainkaan.
Tein kaikki ohjeiden mukaan, hengittelin ja keskityin vain siihen hetkeen. Silti en saanut hommasta kiinni ja tuo 45- minuuttinen oli pisin ja vähiten rauhoittava hetki koko reissun aikana.

Siinä maatessani ja muiden vaipuessa johonkin horrokseen mun vierellä, mä availin välillä silmäni ja tuijotin ikkunasta ulos. Ajattelin, että olisinpa tuolla, puiden keskellä hämärässä illassa, ulkoilmassa.
Siinä niitä puiden latvoja tuijotellessani tajusin yhtäkkiä rauhoittuneeni täysin ihan hetkeksi vain siitä ajatuksesta, että olisin ulkona. Siinäpä se.
Tuo tunti itsessään oli yhtä taistelua ja tuskaa mutta toi, kuin toikin mulle vastauksen siitä, kuinka mä rauhoitun.
Tajusin, ettei mussa ole mitään vikaa, vaikken pysty rauhoittumaan maatessani jumppamatolla pimeässä joogasalissa ohjeita kuunnellen.

Mä kuitenkin osaan rauhoittua aina, kun haluan. Menen vain ulos ja olen yksin.
En ehkä osaa meditoida ohjeiden mukaan tai muiden ihmisten keskellä, en edes yksin sisällä kynttilöiden valossa tai rauhoittavan musiikin säestäessä.
Ehkä oppisin sen, jos vain opettelisin.
Mutta mitäpä, jos ei tarvitsekaan opetella? Mitä, jos se ei vain rauhoita mua eikä sovi juuri mulle?

Mun resepti on vain vähän erilainen:
Astun ulos ulkoilmaan yksin ajatusteni kanssa.
Juoksen tai kävelen tai istun paikallani, hengitän syvään ja rauhoitun.
Siinä mä käyn automaattisesti läpi kaikki ajatukseni niin, että yksi kerrallaan ne katoavat. Lopulta mulla on jäljellä tyhjä mieli, joka näkee ja kuulee vain kaiken luonnossa tapahtuvan. Siihen mä saatan uppoutua tunneiksi.

Mä olen aina nauttinut sekä urheilusta, että ihan vain kävelystä ja mietiskelystä eniten ulkoilmassa ja yksin.
Usein kesken työpäivienkin mulle tulee olo, että nyt täytyy lähteä ulos. Silloin puen lenkkikamat niskaan ja lähden juoksemaan luonnon keskelle.
Kun tulen takaisin, ovat stressi, päänsärky ja ajatuslukot yleensä kadonneet.

Mä olen valinnut myös asuinpaikkani aina sen mukaan. Niin syvältä se lähtee.
Mieluummin vähän kauempana kaupungin hälinästä ja lähellä luontoa. Metsän tai veden äärellä, pururatojen vieressä.
Niin, että silloin, kun ahdistaa tai huolettaa, on apu lähellä.
Silloin, kun on ollut erityisen hankalaa, mä olen lähtenyt lapsuudenkotiini. Metsän ja peltojen keskelle, veden äärelle.
Olen juossut, kävellyt, uinut, hiihtänyt ja hiljentynyt ajatusteni kanssa ja pian huolet ovat olleet poissa, tai ainakin ajatukseet järjestyksessä.

Tää kaikki on vain tapahtunut niin automaattisesti, etten ole sitä edes ajatellut.

Mä olen siis aina osannut ”meditoida” juuri itselleni parhaalla tavalla.
Olen oppinut sen jo lapsena siellä, missä kasvoin.
Mä vain unohdin sen, kun kaikki tuo tiedon määrä alkoi puskea joka suunnasta. Tuli olo, että meditointi ja rauhoittuminen on jotain, mitä me nykymaailman ihmiset ei osata valmiiksi.
Jotain, mikä pitää opetella alusta saakka ja ohjeiden mukaan ja tehdä oikein.

Mä en yritä sanoa, ettei kaikki tuo tieto ja ne ohjeet, oppitunnit ja neuvot olisi toimivia. Ihan varmasti on.
Sanoisin kuitenkin, että kaikkia noita ohjeita ja opuksia orjallisesti noudattamaan pyrkimistä tärkeämpää olisi, että jokainen meistä koettaisi löytää sen oman tapansa. Sen hetken ja ympäristön, missä ne ajatukset ihan itsestään nollautuu.
Sun ei tarvitse istua paikallaan, jos se ei ole kivaa. Ei tarvitse kuunnella mitään tai voit kuunnella mitä haluat.
Ei tarvitse olla missään tietyssä paikassa tai muistaa ulkoa mitään ohjeita.
Kunhan vain rauhoitut ja hengität syvään.

Ajattelet, jos siltä tuntuu ja olet ajattelematta, jos niikseen tulee.
Tämä oli yksi mun kompastuskivistä. Kaikki ajatuksetko pitäisi saada pois päältä ja sitten vain meditoida? Mitä ihmettä?
Ajattelin, etten koskaan oppisi sitä, kunnes myöhemmin tajusin osaavani senkin -vähän vain eri tavalla.
Mä ajattelen niin paljon ja niin pitkään, että kaikki on ajateltu.
Sen jälkeen vasta voin olla ajattelematta.

Joku voisi sanoa, että ei, ei se mene oikein. Sun on tarkoitus pystyä vain sammuttamaan tuo ajatuksenjuoksu, ei ajatella kaikkea ensin ”loppuun”.
Mutta mitä, jos juuri se onkin mun tapa? Tapa, joka rentouttaa mut kaikista parhaiten.
Harjoitus saattaa tehdä mestarin ja ehkäpä mäkin oppisin sammuttamaan ajatukseni kesken kasetin, jos vain harjoittelemalla harjoittelisin. Tai sitten en.

Oikeastaan mä halusin kirjoittaa tästä siksi, että mulla ainakin toisinaan tulee noita fiiliksiä ja hetkiä, kun tuntuu, että pitäisi osata sitä, tätä ja tuota juuri niiden ohjeiden mukaan ja juuri niillä tavoin, millä kaikki muutkin.

Joskus se vastaus kuitenkin saattaa löytyä paljon lähempää.

Jos täällä on ketään muuta, joka tuntee itsensä norsuksi posliinikaupassa kaikkien meditaatiogurujen, tuntien ja ohjeiden keskellä, ei hätää.
Löydä sun oma tapasi.
Ehkäpä sä osaatkin sen jo, olet vain unohtanut sen kasvaessasi ”aikuiseksi”!

Kuvat: Jape Ikonen

0

Vastaa

Close Menu