Kun mä opin pitämään oven avoinna

Tänään herätessäni mulla oli hirveän onnellinen olo.
Heräsin linnun lauluun avonaisesta ikkunasta ja avasin silmäni lapsuudenkodissani sikeästi nukutun yön jälkeen.
Keitin aamukahvit ja söin aamupalaa ja istuin keittiön pöytään juttelemaan äidin kanssa ja tekemään vähän töitä.
Ulkona paistaa aurinko, päivästä tulee tosi lämmin ja kaunis kuten edellisistäkin päivistä ja juhannukseksi saan vielä rakkaan ystäväni Tiian tänne meidän kanssa.
Kaikki on kivasti, mikään ei paina mieltä ja on kesä. Elämä on aika ihanaa!

Viime päivinä mä olen myös paljon miettinyt elämääni (kuten aina kotona ollessani, kun mieli rauhoittuu ja on aikaa ajatella) ja olen huomannut siinä paljon positiivisia muutoksia.
Eräs viime kuukausien ja ehkä vuosienkin aikana tapahtunut muutos on niin suuri ja niin vaikuttava, että siitä halusin teille vähän kirjoittaa.

Ajatellaanpa elämää varastona. Sellaisena pikku mökkinä, jossa on hyllyt.
Tähän varastoon kerätään/kerääntyvät ihmissuhteet.

Mun varasto oli pitkään täynnä kaiken näköistä, hujan hajan odottamassa siivousta.
Mä tiesin, että se pitäisi siivota, siellä oli paljon sellaista mitä mä en kaipaa ja mikä ei kaipaa mua. Sellaisia juttuja, jotka eivät kuuluneet mun varastoon mutta olivat siellä siksi, että ne olivat vain jääneet sinne ja ehkä toivoin, että ne joskus vielä olisivat ihan hyviä.
Ne oli jo todettu epäsopiviksi mulle, huonoiksi ja vääränlaisiksi mutta siellä ne silti olivat, heitettynä johonkin perälle.
Säilyttelin siellä vähän sitä sun tätä, sillä turha kai niitä oli tuosta vain poiskaan heittää.
Sinne vain kaikki ja ovi kiinni!

Jossain vaiheessa se oli niin täynnä rojua ja sekaisin, että lopulta mä ymmärsin alkaa raottaa sen ovea.
Yksi kerrallaan mä nostelin tavaraa käteen varaston lattialta ja aloin käydä niitä läpi.
Se on raskasta, sillä kaikki ovat sinne päätyneet syystä tai toisesta. Kaikkeen liittyy muistoja tai joku tietty tapahtuma.
JOTAIN liittyy jokaiseen, muuten ne eivät olisi siellä.
Sen vuoksi niitä voi olla vaikea heittää pois.

Jos jokin on kuitenkin aikansa elänyt ja todettu pois heitettäväksi, on sitä turha säilytellä.
Kaikki, jotka olivat siellä varastossa vain viemässä tilaa ja sotkemassa järjestystä, saivatkin lentää ulos yksi kerrallaan.
Niitä pois heittäessä mä tajusin, että eivät muistot silti katoa. Ne ovat ja pysyvät, vaikka heittäisi muun siihen liittyvän pois.
On turha säilytellä nurkissa pölyttymässä mitään vain sen vuoksi, että siihen liittyy muistoja.
Ne kyllä pysyvät, vaikka vanha kuori saisi lähteä.

Nyt se varasto on ollut jo pitkään siisti, kauniissa järjestyksessä ja sinne voi hyvällä mielellä astua sisään.
Siellä on myös tilaa uusille, hyville asioille. Sellaisille, jotka sopivat sinne kaikkien muiden sekaan.
Mikään vanha ja turha ei ole siellä viemässä tilaa ja estämässä pääsyä miltään uudelta ja kauniilta.

Mä myös jaksan pitää paremmin huolta niistä harvoista, jotka siellä ovat, sillä ne on kaikki tarkoin valittu vaalittavaksi -ja ne ovat kaikki sen arvoisia.
Mä näen niistä jokaisen vaivatta, näen niiden arvon ja olen kiitollinen jokaisesta yksittäisestä.
Kun tietää, että siellä ovat vain ne, joita mä tarvitsen ja jotka sinne kuuluvat, on helppo ja kiva olla!

Siellä ei ole sotkua tai epäjärjestystä, sillä siellä ei ole mitään vain heitettynä hyllylle lojumaan ja odottamaan päivää, kun mä päätän heittää sen lopullisesti pois, tai joku sen sieltä korjaa mukaansa.
Jos jokin todetaan huonoksi, se vain laitetaan pois. Joku toinen saattaa tarvita sitä enemmän, kuin minä.
Se voi olla ihan hyvä jollekin muulle -jopa arvokas.
Ehkä se myös saa tarvitsemansa hoivan ja huollon oikeassa kodissa.

Ovi on avoinna, sillä uudelle on tilaa mutta myös vanha voi kävellä ulos, mikäli siltä tuntuu.
Ennen ovi oli visusti lukossa. Sitä oli vaikea avata ja vanhaa oli vaikea päästää pois.

Tänään mä en sulje ovea uudelta, enkä taistele pitääkseni suljetun oven takana mitään, minkä on tullut aika lähteä.

3

Vastaa

Close Menu