LÄHETIN LAPSET KESÄKSI AMERIKKAAN -SISÄLTÄÄ PALJON KUVIA KUN SANOJA EI OLE…

Ensimmäistä kertaa aloitin blogin lisäämällä vain kuvia. Yleensä aloitan postaukseni kirjoittamalla teksin ja lisäämällä kuvia jotka liittyvät kirjoittamaani aiheeseen. Tällä kertaa olen sanaton, sanoja ei tule vaikka kuinka yritän. Päätin antaa kuvien tehdä suurimman työn tästä postauksesta.

Saatoin lapseni eilen lentokentälle. He matkasivat Amerikkaan, Washingtoniin heidän isänsä luo. He viettävät kesän isänsä kanssa ja palaavat takaisin kotiin elokuun alussa. Tämä on toinen kesä kun he lentävät suuren meren yli kolmistaan. Viime kesänä tämä oli vaikeaa minulle, mutta tällä kertaa eroaminen tuntui vieläkin vaikeammalta.

Lenkillä uuden kodin ympäristössä <3

Lenkillä uuden kodin ympäristössä <3

Viimeisen vuoden aikana olemme viettäneet aikaa enemän kuin koskaan ja olemme läheisempiä kuin koskaan. Vahva side välilläme tuntuu vain voimistuvan. Kuulostaa varmasti hölmöltä, mutta niin se vain on, perhe on meille kaikki kaikessa.

Vaikka poikani on kohta kaksi kertaa minun kokoiseni, on hän silti aina minun pieni poikani <3

Vaikka poikani on kohta kaksi kertaa minun kokoiseni, on hän silti aina minun pieni poikani <3

Viimeisinä päivinä ennen matkalle lähtöä halausten määrä meidän taloudessa on ollut ääretön. Olemme varmasti rikkoneet jonkinlaisen halaus-ennätyksen.

Tätä on vaikea kuvailla. Olen onnellinen, että lapseni pääsevät viettämään aikaa isänsä kanssa ja saavat kokemuksen mitä moni lapsi ei saa. Se, että luotamme heihin ja annammen heidän matkustaa keskenään on heille iso asia. Tietenkin lentoyhtiön henkilökunta pitää heistä huolta ja auttaa heitä lentojen vaihdossa, mutta on se silti iso asia lapsille.

Vaikka ero onkin vain kaksi kuukautta, on se silti erittäin raskasta. Lapseni ovat minulle kaikki kaikessa ja he ovat aina minulle tärkeimmät ihmiset maailmassa. Nautin siitä, kun saan viettää heidän kanssa aikaa, joten pitkä ero heistä ottaa koville. Jokainen vanhempi varmasti tietää tunteeni. Monelle lapsen vieminen kahdeksaksi tunniksi päiväkotiin ottaa koville..

Viime kesänä minulta kysyttiin, miten voin lähettä heidät näin pitkäksi aikaa. Vastaukseni on: En missään nimessä voisi olla tekemättä sitä. Ex-mieheni asuu Amerikassa, joten välimatka on hyvin pitkä. Kerta lapset käyvät koulua Suomessa, asuvat he suurimman osan ajasta minun kanssani. He ovat olleet 10 kuukautta erossa isästään, joten en koskaan voisi kieltä heitä lähtemästä. He ikävöivät toisiaan 10 kuukauden ajan, joten minun on kestettävä kaksi kuukautta.

Daniel on jopa suunnitellut muuttavansa Amerikkaan isänsä luo 1-2 vuoden sisällä. Daniel pelaa jenkkifutista ja hän haluaa päästä lajissa mahdollisimman pitkälle. Amerikassa laji on paljon suuremmassa suosiossa kuin Suomessa ja siksi siellä on myös paremmat mahdollisuudet pärjätä lajin parissa. Pelkkä ajatus hänen muutosta satuttaa syvästi, mutta en voisi koskaan kieltää häntä lähtemästä. En voisi olla niin itsekäs. Olin 19 -vuotias kun sain Danielin. Olimme kaksin hänen syntymästä saakka, joten meidän välillä on side jota mikään välimatka ei voi muuttaa.

Danielin täti Julia oli neljä vuotias kun sain Danielin, joten he ovat kuin sisarruksia. He ovat pienestä asti olleet erottamattomat.

Täti Julia ja pikkusisko(siskopuoli) jäivät loppuun asti saattamaanlapsia. Kumpikaan ei liikkunut laudalta ennen kuin kun kone oli lähtenyt.

Tätä on ehkä jopa hieman noloa myöntää, mutta pelkään myös yksin olemista. Olen tottunut siihen, että lapset ovat aina ympärillä, joten hiljainen talo on pelottava. Huomasin, että viime aikoina kun olen yksin kotona, minulla on joko Netflix tai Joe Roganin podcast päällä. Teen sitä jotta en olisi yksin hiljaisessa talossa. Olen viime aikoina ajatellut asiaa enemmän ja luulen, että teen tätä koska välttelen omia ajatuksiani.. Tästä aiheesta kirjoitan lisää seuraavassa postauksessa.

0

Vastaa

Close Menu