Poikani muutto Amerikkaan

Sunnuntai 11.8
On sunnuntai aamu, istun olohuoneen sohvalla läppäri sylissä ja kahvikuppi vierelläni. Nyt on hyvä hetki kirjoittaa, kun kaikki muut vielä nukkuvat. En suunnitellut kirjoittavani Danielin muutosta mitään, sillä pelkäsin että siitä ei tulisi mitään. Pelkästään ajatus kirjoittamisesta alkoi itketämään, joten kokonaista kirjoitusta en kuvitellut pystyväni tekemään ollenkaan. Aamulla herättyäni olo tuntui kuitenkin vahvalta, eikä ajatus kirjoittamisesta itkettänyt. Katsotaan nyt mitä tästä tulee…

Sohvan lattialla on kaksi isoa matkalaukkua, jotka kuuluvat rakkaalle 16-vuotiaalle pojalleni. Tänään on viimeinen päivä ennen hänen muuttoa. Huomenna aamulla lähtee hänen lento Washingtoniin ja uusi aukeama alkaa Virginiassa.

Tieto hänen muutosta tuli meille alle kaksi viikkoa sitten. Daniel sai koulupaikan Virginian high schoolista, jonne hän pääsee opiskelemaan ja pelaaman Amerikkalaista jalkapalloa. Daniel on unelmoinut tästä mahdollisuudesta pitkään ja tehnyt paljon töitä sen eteen, mutta siltikin soitto tuli meille suurena yllätyksenä. Olimme suunnitelleet, että hän lähtisi ehkä ensi vuonna, eikä sekään ollut varmaa. Kun saimme tiedon lähdöstä olimme todella onnellisia, sillä tämä on mahdollisuus jota ei ihan jokainen elämänsä aikana saa. Tajusimme heti, että jos hän aloittaa koulun tänä vuonna, niin kovin pitkää aikaa muuttoon ei ole. Amerikassa koulut alkavat hieman myöhemmin kuin Suomessa, joten kuvittelin, että meillä olisi vielä hyvin aikaa sulatella tätä uutista. Myöhemmin keskiviikko illalla tuli soitto, jossa kerrottiin, että joukkue aloittaa treenaamisen jo maanantaina ja he haluaisivat Danielin sinne mahdollisimman pian. Maanantain treeneihin Daniel ei tietystikkään ehtisi, mutta tajusimme heti, että lähtö on todella lähellä, eikä aikaa ole yhtään hukattavana. Paperityöt oli aloitettava heti ja samalla tuli kiire tehdä vielä mahdollisimman paljon asioita yhdessä, ennen kuin aika loppuu.

No niin, nyt se alkaa -kyyneleet valuu pitkin poskia, enkä ole päässyt edes puoliväliin vielä..

Vietämme paljon aikaa muutenkin yhdessä, sillä meillä on Danielin kanssa todella erityinen side, mitä on vaikea selittää. Olemme olleet ensimmäiset vuodet kaksin, jonka jälkeen muutimme yhdessä Amerikkaan ja kokeneet uskomattomia seikkailuja yhdessä. Vaikka perheemme kasvoi suureksi, minulla ja Danielilla oli silti aina oma juttumme. Olemme treenanneet  yhdessä siitä saakka kun Daniel täytti 10v. Moni tuttava pelotteli, ettei hän tule kanssani enää salille tai minnekkään muualle kun ikää tulee, mutta toisin kävi.

 

Lenkkeilemme aamuisin ja teemme paljon muitakin arkisia asioita yhdessä. Iltaisin odotamme usein, että kaikki muut menevät nukkumaan, jotta voimme yhdessä siistiä olkkarin ja katsoa meidän lempisarjaa. Istahdamme sohvalle ja Daniel nojaa kainalooni, jotta voin kynsillä rapsuttaa hänen selkäänsä. Hän on rakastanut selän rapsuttamista pienestä asti ja olen tehnyt sitä tähän päivään asti. On todella vaikea kertoa minkälainen suhda meillä on. Sitä ei pelkästään pysty muutamalla sanalla kertomaan.
Nyt taas valuu kyyneleet pitkin poskia, enkä näe mitä kirjoitan… Täytyy pitää pieni tauko.

Kirjoitus jatkuu neljä päivää myöhemmin keskiviikkona:
Joo, ei tuosta kirjoittamisesta mitään tullut. Sunnuntaina meinasi itkettää koko ajan. Maanantai aamuna saatettiin Daniel lentokentälle ja se päivä meni itkiessä vähän väliä. Nyt on muutama päivä kulunut, eikä tänään ole vielä kyyneleitä vuodatettu ollenkaan. ”Aika parantaa haavat” on paras sanonta mitä on, se pitää niin paikkaansa.

Niin kuin ylempänä kerroin, olemme Danielin kanssa olleet todella läheisiä pienestä asti. Kun hän syntyi olimme kaksin useamman vuoden ja teimme kaiken yhdessä. Jostain syystä ihmiset ihmettelivät, miksi nuori poika tekee asioita äidin kanssa -tai enemmänkin, miten hän kehtaa? Itse taas ihmettelin, miksi tätä edes kysytään? Olen äiti ja minun tehtävä on olla lasteni kanssa ja tehdä heidän kanssa asioita, eikä pelkästään huolehtia siitä, että heillä on katto pään päällä tai ruokaa syötävänä.
Mitä vanhemmaksi hän tuli, ihmiset alkoivat sanomaan –”oota kun poika kasvaa, niin hän ei halua olla sun seurassa enää.”
Tuon lauseen olen kuullut vähän väliä, siitä asti kun hän täytti 10 vuotta. Aina kun Daniel kuuli ihmisten sanovan tuon minulle, hän katsoi minua ja pyöritteli päätän ja sanoi, ”älä huoli, ei niin tule käymään”.

Daniel ja Alona Danielin huoneessa
Tämä on hieman epätarkka kuva, mutta tässä makoillaan Danielin kans yhdessä, hänen huoneen lattiala, samalla kun D pelaa.

Vaikka Danielista kasvoi nuori mies, ei sitä päivää koskaan tullut, että hän olisi hävennyt vanhempiensa seuraa. Daniel soittaa joka päivä koulun jälkeen ensin minulle, kysyy mitä tehdään tai mennäänkö treenaamaan. Iltaisin kun muut menevät nukkumaan, me yleensä jäädään yhdessä hetkeksi hereille, jotta me saadaan olla hetki kaksin kaikessa hiljaisuudessa. Katsomme jotain sarjaa mikä meillä milloinkin on kesken ja löhöämme yhdessä sohvalla. Kun käymme yhdessä kaupassa, ajamme yleensä pidempää reittiä, koska haluamme kuunnella musiikkia tai vaan ajella. Tämä on vain pintaraapaisu siitä miten paljon me tehdään asioita yhdessä, mutta ehkä saatte pienen käsityksen siitä, miksi Danielin muutto on niin kova paikka minulle. En tiedä johtuko tämä Danielin lähdöstä, mutta pari päivää sen jälkeen kun saimme tietää Danielin muutosta, minulle nousi korkea kuume joka kesti kolme päivää. En ole ollut kuumeessa pitkään aikaan ja jos olen, niin se on ollut 37 paikkeilla. Nyt kuume pysyi 38 paikkeila aamusta iltaan. Sain muitakin stressin aiheuttamia oireita, mitkä saivat mut näyttämään aika kamalalta ja siksi en kuvannut vlogia tai stooria Instagramiin ollenkaan.

View this post on Instagram

🖤

A post shared by A L O N A K U U S I S T O (@alonakuusisto) on

Danielin lähtö ei tietenkään ole kova paikka vain minulle, se oli iso kolaus koko perheelle, sillä Danielilla on mielettömän upea persoona, joka täyttää meidän talon naurulla ja rakkaudella. Nyt talosta puuttuu todella iso osa ja se tuntuu nyt todella oudolta.

Sunnuntai 18.8
Kirjoitus jatkuu.. Pieninä palasina yritän saada kirjoitusta kasaan ja lisätä kuvia sieltä täältä. Tästä tulee varmasti sekaisin blogikirjoitus mitä minulla on, sillä en pysty yhtään hahmottamaan, onko asiat helposti luettavissa ja onko kuvat sopivia kuviin. Koitan vain saada ajatuksiani ulos mahdollisimman selkeästi. Kirjoittaminen on ollut haastavaa, sillä joka kerta kun kirjoitan tai luen mihin olen jäänyt, alkaa kyyneleet valumaan poskillani.
Kyynelet tulevat esiin taas, mutta yritän tällä kertaa päästä loppuun asti.

Olo on ollut todella ristiriitainen. Me ollaan ihan uskomattoman ylpeitä Danielista ja onnellisia hänen puolesta, mutta samalla surillisia hänen lähdöstään! Hän on treenannut todella paljon ja tavoitteellisesti päästääkseen hyvään kuntoon, jotta jonain päivänä hän voisi pelata Amerikassa ja nyt se vihdoin toteutui. Tämä on ehdottomasti vaikein asia mitä olen tähän mennessä kokenut. Tiedän, että ihmiset ovat kokeneet paljon ikävämpiä asioita ja sekin on asia mitä olen nyt miettinyt.
Jos Danielin muutto ulkomaille tuntuu näin raskaalta, niin miten kukaan äiti ikinä selviää esim. lapsensa menettämisestä?!

koko perhe kaupungilla - takaa

Maanantaina en halunnut mennä kotiin töistä kun tiesin, että Daniel ei ole siellä. Seisoin viisi minuuttia ulko-oven takana itkien, kun en voinut mennä sisälle. Hänen huoneen ovea ei ole avattu moneen päivään lähdön jälkeen.
Välillä tuntuu jopa todella tyhmältä olla näin surullinen tästä asiasta, koska oikeasti kaikki on hyvin ja Daniel on onnellisesti isällään ja hän on saanut uskomattoman mahdollisuuuden elämässään. Tunnen todella ristiriitaisia tunteita itseni kanssa, sillä mietin, että olenko nyt heikko kun tuntuu siltä, että maailma romahti jalkojen alta. Kaikki on kuitenkin todella hyvin, mutta silti itkettää.. Mutta sitten taas muistan, että olen äiti joka rakastaa omaa lastaan ja annan itselleni hieman armoa.

Kiitos kaikille jotka lähetitte viestejä! Olen suunnattoman otettu kaikista kannustusviesteistä joita teiltä sain! Moni kysyi ja ihmetteli, että miten meidän lapset ovat niin hyväkäytöksisiä ja ihania. En todellakaan ole mikään Super äiti, enkä osaa lyhyesti tähän vastata. Se minkä voin tehdä, voin joskus kirjoittaa postauksen siitä miten meillä hoidetaan arkisia ja kasvatuksellisia asioita.

Ihanaa sunnuntaita kaikille, muistakaa nauttia elämästä ja ajasta lastenne kanssa -koskaan ei tiedä milloin aika loppuu. <3

13

This Post Has 4 Comments

  1. Herkistyin itsekin tätä lukiessa 😭 tsemppiä ❤️

  2. Kyyneleet virtaa 😢❤️
    Upee kirjoitus, Daniel on kyl niiiin ihana nuorimies! Suuri kunnia että oon saanut tutustua näin hienoon nuoreen ihmiseen!
    Halauksia paljon sinne, ikävä on varmasti läsnä joka päivän ❤️

    1. Pitää olla kiitollinen, että meillä on niin hyvä suhde lapsiin, se ei aina ole itsestään selvyys. <3 Kiitos ihanasta viestistä!

  3. Ihana kirjoitus! <3 Ja mä jotenkin pystyin samaistua tuohon sun ja Danielin suhteeseen. Mekin kun ollaan esikoistytön (nyt 9v) kanssa oltu aikoinaan pitkään kahdestaan, on meilläkin ihan omanlainen suhde ja side. Symbioosiksikin sitä kutsutaan sekä hyvässä että pahassa. 😀

Vastaa

Close Menu