Älä ihaile minua, äläkä ketään muutakaan

Kun poikani Daniel muutti, moni teistä myötäeli sitä aikaa meidän kanssa ja se oli todella ihanaa. Kaikki viestit joita sain, auttoivat oikeasti jaksamaan! Olen ihan käsittämättömän kiitollinen siitä miten katsojat ovat itkeneet, nauraneet ja eläneet mukana. Luulin ettei paremmaksi ei voisi enää muuttua, kunnes tuli päivä jolloin Danielilla oli ensimmäinen peli Amerikassa ja katsojat valvoivat yöllä kahteen asti, nähdäkseen hänen pelin.

Tuo avasi silmiäni siitä, miten osa katsojista oikeasti välittää meistä ja päätin jatkossa tuottaa sisältöä keskittyen heihin, enkä miettien miten saisi uusia seuraajia. 

Valitettavasti suoraa stiimausta Danielin ensimmäisestä pelistä ei kuitenkaan tullut, joten valvoimme kaikki ihan turhaan. <3

Kaiken tämän tunnemyrskyn aikana, sain paljon viestejä missä sanottiin, että ”meitä ihannoidaan”. Jostain syystä aina kun luin lauseen ”ihannoin teitä” minulle tuli hieman epämukava olo.

On ihanaa, että meidän perheen arjesta on moni saanut inspiraatiota olla enemmän läsnä perheen, lasten ja ystävien seurassa. On upeaa, että moni äiti toivoo läheistä suhdetta omien lasten kanssa, kuin mitä meillä on lasten kanssa. On hienoa, että moni on inspiroitunut olemaan enemmän aito oma itsensä, välittämättä muiden mielipiteistä ja kiittänyt minun rehellisyyttä SoMessa sen aikaan saamisesta.

MUTTA, kaikessa on aina ”pieni” mutta. Kaikista yllä mainitsemista asioista huolimatta, en halua kenenkään ihannoivan minua/meitä. Haluan muistuttaa, että meillä kaikilla on ongelmia, se mikä erottaa meidät toisistaan on tapa käsitellä ne. -Tämän on alunperin sanonut joku minua fiksumpi.

Rehellisesti sanottuna, elän tällä hetkellä ”vaikeaa” aikaa. Itken melkein päivittäin. Suurin syy siihen on Danielin muutto Amerikkaan, mikä välillä tuntuu jopa masentavalta. Olen elämäni aikana kokenut paljon negatiivisia asioita ja selvinnyt niistä yksin, mutta tällä hetkellä asiat ovat sellaisia, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni mennyt terapeutin puheille. Tästä on ollut todella paljon apua. Olisin varmasti pärjännyt tässäkin asiassa omin avuin, mutta vaikeina aikoina usein sulkeudun, mikä ei ole taas kivaa muulle perheelle.
Kun minulla on paha olo, sulkeudun muilta, mikä saattaa ympärillä olevilta tuntua siltä, että en välitä heistä. Kerta en ole enää yksin, halusin saada apua asioiden käsittelyyn, jotta ympärillä olevat rakkaat ihmiset eivät luule, että syrjin heitä.

Vaikka elän parhaimmassa parisuhteessa missä olen ikinä ollut ja rakastan miestäni, olemme silti siinä tilanteessa, että otamme yhteen melkein päivittäin, jopa ihan turhilta tuntuvista asioista. Tämäkin todennäköisesti tulee johtamaan siihen, että me mennään ammattilaisen luokse ratkomaan solmuja yhdessä, kun emme niitä saa yhdessä ratkottua. Meidän ”ongelmat” ovat onneksi hyvin arkisia, kuten kuka siivoo mitäkin ja milloin, ja kuka tekee kotona enemmän ja kuka tekee töitä enemmän… Mutta, vaikka asiat ovat arkisia ja ehkä jopa turhia, niin turhautuminen aiheuttaa sen, että me saatetaan olla ”riidoissa” monta päivää putkeen, eikä toisen seura kiinnosta sitten yhtään.

Vaikka lasteni kanssa minulla on erittäin hyvä ja läheinen suhde, teen silti heidän kanssa paljon virheitä. Joskus on päiviä kun huudan ihan liikaa.. Menee hermot siihen, et koulusta tulee viestiä, että lapset käyttäytyvät todella hyvin, mutta kotona riidellään ja riehutaan. Kaikki kamat jätetään lojumaan ja kuvitellaan et äiti kerää ne. Suutun ja sitten tulee p*ska fiilis, koska tiedän, että lapset on lapsia ja hekin haluavat loppujen lopuksi olla kotona rennosti.

En missään nimessä kerro näitä sen takia, että haluaisin minkäänlaisia säälipisteitä teiltä. Kerron tämän siksi, etten halua kenenekään teistä ihannoivan kenenkään elämää. Ulospäin ihmisen elämä voi näyttää jopa täydelliseltä, varsinkin somessa. Otetaan esimerkkinä nyt vaikka minut:
Asun erittäin hyvällä alueella Helsingissä omakotitalossa ja ainoa velka mikä minulla on, on auto- ja talolaina. Minulla on parisuhde missä ei ole mitään draamaa, eli kumpikaan ei petä, ei ole fyysistä eikä henkistä väkivaltaa. Lapseni ovat kaikki terveitä ja hyvä käytöksisiä, eikä kukaan ole kuollut. Olen itse terve ja teen työkseni sitä mitä haluan, milloin haluan. Tosiasia on kuitenkin se, että meillä kaikilla on ongelmia, mitkä eivät ulospäin näy.

Tässä on hyvä esimerkki siitä, että asiat voidaan saada näyttämään paljon paremmalta kuin mitä oikeasti on. Oikealla on kuva, jossa asento on aivan täydellinen ja se saa kropan näyttämään virheettömältä. Kuvan perusteella voisi luulla, että olen super hyvässä kunnossa –todellisuudessa tilanne on se, että ei haittaa vaikka muutama kilo tippuisi pois, jos kauniisti sanon. Eli muistakaa aina se, että me yleensä halutaan näyttää asiat parempina kuin ne ovat, myös me. Vaikka me ollaan hyvin rehellisiä jaksoillamme, ei mekään ihan kaikkea voida näyttää ja kertoa.

Joku viisas on sanonut, että jos kaikki laittaisivat omat ongelmat näkyville yhteen kasaan, emme haluaisi muiden ongelmia, vaan poimisimme omamme takaisin.

On hyvä, että on ihmisiä keneltä saa inspiraatiota ja kuka motivoi, mutta kenenkään elämää tai ketään ihmistä ei kannata koskaan liikaa ihailla tai varsinkaan kadehtia. Toivon, että ymmärrätte mitä tällä tarkoitan. <3

Ps. Aloitin tämän kirjoituksen kirjoittamisen melkein kuukausi sitten. Tämä oli kuitenkin sellainen aihe, mitä halusin kunnolla miettiä ja pohtia, että julkaisenko tätä ollenkaan. Asiat ovat nyt jo paljon paremmin. En itke enää, vaikka ikävöin kovasti päivittäin. Olemme Artun kanssa saaneet asioita parempaan suuntaan, mutta silti on tiettyjä juttuja mitä meidän pitää yhdessä ratkoa, jotta saataisiin meidän arki rullaamaan paremmin, eikä riideltäis siitä, kuka tekee mitäkin ja mitkä asiat kuuluu kenelle.
(Tämä on muuten sellainen aihe, mistä uskon monella pariskunnalla olevan ongelmia. Joten kertokaa ihmeessä, jos teillä on hyviä vinkkejä sujuvampaan parisuhde/perhe arkeen.)